torstai 14. helmikuuta 2019

Sama järvi kesät talvet

Tuulikki Norrlin, Vesijärven ystävä


Kävelyreittini kulkee vanhaa ratapenkkaa pitkin Vesijärven satamaan. Maisema ei ole koskaan sama. Peräkkäisinä päivinäkin se vaihtelee, ja tietysti sen päälle saan vielä nähdä ja haistaa vuodenaikojen hitaat muutokset. Kieltämättä juuri nyt, hengitykseen käyvien pakkasten ja lumituiskujen aikaan, kevät tuntuu olevan vielä kaukana, mutta valo lisääntyy joka päivä. Maaliskuussa iltapäivän aurinko häikäisee jo aivan eri kulmasta kuin nyt. Maisema muuttuu toisenväriseksi kauan ennen kuin jäät lähtevät tai puut alkavat kainosti vihertää.

En viihdy paukkupakkasissa enkä vaakasuorassa pyryssä, mutta järven rantaan on silti päästävä säännöllisesti. Paitsi valon muutokset myös latutilanne on käytävä tarkastamassa. Emme voi mitään sille, missä järjestyksessä talvi milloinkin päättää tulla, ja joskus latuja joudutaan odottelemaan. Jos ei tänä talvena, niin ensi vuonna sitten!

Huhtikuussa voi jäätä käydä myös kuuntelemassa: heliseekö jo? Jääpeitteen häviäminen on joka vuosi yhtä ihmeellistä. Yhtenä kauniina sunnuntaina valkealla kannella kävellään, viikon kuluttua sitä ei ole ollenkaan. Vapaan veden ääni riemastuttaa. Parasta on ihan pienten aaltojen liplatus, mutta toki toisinaan kevään on syytä pitää melua itsestään, jotta se varmasti huomataan.

Jos hyvin käy, kesä on lämmin eikä järven rannalla palele. Pyörällä on hyvä lasketella Mukkulasta satamaan, Teivaan rannasta Myllysaareen. Onnekkaina päivinä voi päästä veneeseen tai laivaan ja katsoa tuttua kaupunkia taas vähän toisenlaisesta kuvakulmasta: tähtitorni, Oululainen, hyppyrimäet, radiomastot, kaupungintalo, Kariniemen mäki, vesitorni, Ruoriniemen talot, Mukkulan kartano. Jostain syystä kotikaupunki näyttää rakkaammalta, kun sen näkee järveltä päin.

Syksyllä rannat hohtavat keltaista ja oranssia. Järvellä saattaa tavata toisenlaisia kulkijoita kuin kesäaikaan, vaikkapa muuttomatkallaan taukoa pitäviä merimetsoja. Kun syksy kylmenee ja pimenee, retket rantaan käyvät harvemmiksi. Illalla kävelen silti katsomaan, miten valot heijastuvat mustasta vedestä. Jäätymistä odotellaan, ja näinä somen kyllästäminä aikoina viestit kuvineen kulkevat nopeasti: Enonselkä on jäässä!

Olen asunut Lahdessa melkein koko ikäni. Kun olin lapsi, Vesijärvi oli etäämpänä, teollisuuden takana piilossa. Kun nyt kuljen satamaan, on vaikea muistaa tuota aikaa. Enonsaaren siluetti rajaa taivaan tutulla kaarellaan. Rannasta on tullut meidän kaupunkilaisten oma, oli kesä tai talvi.