Kävelyreittini kulkee vanhaa ratapenkkaa pitkin
Vesijärven satamaan. Maisema ei ole koskaan sama. Peräkkäisinä päivinäkin se
vaihtelee, ja tietysti sen päälle saan vielä nähdä ja haistaa vuodenaikojen
hitaat muutokset. Kieltämättä juuri nyt, hengitykseen käyvien pakkasten ja
lumituiskujen aikaan, kevät tuntuu olevan vielä kaukana, mutta valo lisääntyy
joka päivä. Maaliskuussa iltapäivän aurinko häikäisee jo aivan eri kulmasta
kuin nyt. Maisema muuttuu toisenväriseksi kauan ennen kuin jäät lähtevät tai
puut alkavat kainosti vihertää.
En viihdy paukkupakkasissa enkä vaakasuorassa
pyryssä, mutta järven rantaan on silti päästävä säännöllisesti. Paitsi valon
muutokset myös latutilanne on käytävä tarkastamassa. Emme voi mitään sille,
missä järjestyksessä talvi milloinkin päättää tulla, ja joskus latuja joudutaan
odottelemaan. Jos ei tänä talvena, niin ensi vuonna sitten!
Huhtikuussa voi jäätä käydä myös kuuntelemassa:
heliseekö jo? Jääpeitteen häviäminen on joka vuosi yhtä ihmeellistä. Yhtenä
kauniina sunnuntaina valkealla kannella kävellään, viikon kuluttua sitä ei ole
ollenkaan. Vapaan veden ääni riemastuttaa. Parasta on ihan pienten aaltojen liplatus,
mutta toki toisinaan kevään on syytä pitää melua itsestään, jotta se varmasti
huomataan.
Jos hyvin käy, kesä on lämmin eikä järven rannalla
palele. Pyörällä on hyvä lasketella Mukkulasta satamaan, Teivaan rannasta
Myllysaareen. Onnekkaina päivinä voi päästä veneeseen tai laivaan ja katsoa
tuttua kaupunkia taas vähän toisenlaisesta kuvakulmasta: tähtitorni,
Oululainen, hyppyrimäet, radiomastot, kaupungintalo, Kariniemen mäki, vesitorni,
Ruoriniemen talot, Mukkulan kartano. Jostain syystä kotikaupunki näyttää
rakkaammalta, kun sen näkee järveltä päin.
Syksyllä rannat hohtavat keltaista ja oranssia.
Järvellä saattaa tavata toisenlaisia kulkijoita kuin kesäaikaan, vaikkapa
muuttomatkallaan taukoa pitäviä merimetsoja. Kun syksy kylmenee ja pimenee, retket
rantaan käyvät harvemmiksi. Illalla kävelen silti katsomaan, miten valot
heijastuvat mustasta vedestä. Jäätymistä odotellaan, ja näinä somen
kyllästäminä aikoina viestit kuvineen kulkevat nopeasti: Enonselkä on jäässä!
Olen asunut Lahdessa melkein koko ikäni. Kun olin
lapsi, Vesijärvi oli etäämpänä, teollisuuden takana piilossa. Kun nyt kuljen
satamaan, on vaikea muistaa tuota aikaa. Enonsaaren siluetti rajaa taivaan
tutulla kaarellaan. Rannasta on tullut meidän kaupunkilaisten oma, oli kesä tai
talvi.
