Heikki Hakala oli Vesijärvisäätiön
perustamistoimikunnan
puheenjohtaja
Ajatus Vesijärvisäätiöstä syntyi yhtä aikaa kahdessa eri
paikassa.
Lähtökohtana oli se, että Vesijärvi II -hanke oli
päättymässä. Sen loppuraportissa todettiin, että hoitotoimenpiteiden
vähentämisen seurauksena järven veden laatu oli alkanut uudelleen heiketä.
Etelä-Suomen Sanomat teki asiasta jutun ja pääkirjoituksen.
Lahden kaupunki oli laatimassa talousarviota, jossa ankeasta
taloustilanteesta johtuen suunniteltiin järven hoitoon suunnatun rahoituksen
oleellista pienentämistä.
Samoihin aikoihin Esan kirjapainon toimitusjohtaja Jukka
Ottela oli pyytänyt päätoimittajalta ehdotusta siitä, miten Etelä-Suomen
Sanomat voisi profiloitua jonkin merkittävän paikallisen asian eteenpäin viejänä.
Oli alkukesä 2005 (muistaakseni). Esan kirjapaino Oy:n
johtoryhmä oli pitämässä kesäistä kokoustaan ja virkistäytymässä eteläisellä
Päijänteellä M/S Elbattarella. Nautimme kannella ihanassa kesäillassa mainiota
muikkuateriaa, kun kesken kaiken huudahdin: VESIJÄRVI! Ryhmä katsoi minua
hieman säälien, että maantieto on Heikiltä pahasti hukassa. He vastasivat:
Päijänne!
Sanoin, että kyse ei ollut virheellisestä paikannuksesta.
Olin vain saanut idean siitä, mikä voisi olla se asia, jonka puolesta lehti
voisi ryhtyä työskentelemään. Vesijärvi huuhtelee Lahden, Hollolan ja Asikkalan
rantoja. Se siis kattaa merkittävän osan Lehden ydinlevikkialueesta. Järvellä
on suuri virkistysmerkitys ja järven kunto koskettaa suoranaisesti todella
suurta joukkoa ihmisiä. Se ei ole luonteeltaan poliittinen hanke, joka voisi
jakaa ihmisten mieliä. Järven kunnostamista vastaan kenelläkään ei ole mitään
vastaan sanomista. Tiedossa on myös, että Lahden kaupunki ei katso omien
voimavarojensa riittävän järven kunnossapitoon. Kaikki edellytykset merkittävän
hankkeen perustamiselle olivat olemassa.
Pari päivää tämän retken jälkeen Teollisuusseuran silloinen
puheenjohtaja, Kemppi Oy:n hallituksen puheenjohtaja Jouko Kemppi tulee
luokseni toimitukseen. Hän on leikannut lehdessä olleen pääkirjoituksen talteen
ja kysyy, mihin toimiin pitäisi ryhtyä.
Käymme asiasta innostuneen keskustelun ja päätämme ryhtyä
selvittämään asiaa. Jo tässä vaiheessa ajatuksissa on, että järven
kunnostamiseen tulee saada julkisen rahoituksen rinnalle yksityistä rahoitusta.
Ryhdymme selvittämään, millaisia järvisuojeluhankkeita
Suomessa on käynnissä. Selvitystyössä meitä avustaa Pekka Koivisto. Myös Vesijärven
kunnostamistyössä ansioitunut limnologi Juha Keto on mukana. Perehdymme
Tuusulanjärven, Säkylän Pyhäjärven ja Hiidenveden kunnostamiseen.
Valitettavasti saamamme kokemukset eivät ole erityisen rohkaisevia.
Kunnostustyötä ei ole päästy tekemään toivotulla tavalla, rahoitus on ollut
katkonaista ja tulokset ovat olleet vaatimattomia.
Meille selviää, että Vesijärvi I -hanke on ollut tässäkin
vertailussa erinomainen. Hoitokalastuksen ja kaislikkoniittojen avulla järven
veden laatua saatiin parannettua. Vesijärvi II -hankkeelle osoitettu rahoitus
oli kuitenkin niin pieni, että osasta hoitotoimenpiteitä oli ollut pakko
luopua, mikä nopeasti alkoi näkyä veden laadun heikkenemisenä. Konkreettinen
seuraus oli näkösyvyyden väheneminen.
Helsingin yliopisto oli jo pitkään tutkinut Vesijärveä. Se
oli myös sijoittanut ympäristöekologian laitoksen Lahteen. Vesijärvi
osoittautui yhdeksi tutkituimmista järvistä Suomessa. Tutkimukset osoittivat,
että erityisesti hoitokalastuksella saadaan merkittäviä tuloksia, mutta
kalastuksen määrää tulisi lisätä merkittävästi.
Ryhdyimme selvittämään, millainen organisaatio voisi
pitkällä aikavälillä turvata järven hoidon vaatiman rahoituksen. Uutena
rahoituslähteenä kuvioihin oli tullut Euroopan unioni. Suomessa oli myös jonkin
verran ympäristöhankkeita rahoittavia säätiöitä. Lahden Teollisuusseuralla ja
sen jäsenyrityksillä oli myös kiinnostusta olla rahoittajina.
Huomasimme, että monipuolisen rahoituksen turvaaminen
edellyttää, että säätiöstä on itsenäinen, riippumaton toimija.
Lahden kaupungin ympäristötoimen piirissä ajateltiin, että
kun sillä on päävastuu Vesijärven kunnostustoimissa, erillinen säätiö voisi
toimia sen sateenvarjon alla. Käydyissä keskusteluissa toimme esille, että
tällainen malli ei ole suotuisa sen vuoksi, että se koettaisiin eräänlaiseksi
lisäveron kannoksi, jolloin yksityisten rahoittajien kiinnostus hanketta
kohtaan loppuisi. Säätiön tulee olla erillinen ja riippumaton.
Myös Helsingin yliopisto tunsi suurta kiinnostusta säätiötä
kohtaan. Se lupasi, että osana yliopistoa säätiöllä olisi käytössään kaikki ne
tutkimusresurssit, joita yliopistolla on. Tätäkään sidosta ei haluttu ottaa,
sillä se olisi johtanut siihen, että muiden tahojen mahdollista tutkimusapua ei
olisi voitu käyttää.
Käsitys oman riippumattoman ja itsenäisen säätiön
merkityksestä vahvistui.
Lahden kaupunki oli delegoinut hankkeen omalta osaltaan
Lahti Vesi Oy:lle. Sen toimitusjohtaja Martti Lipponen ryhtyi aktiivisesti
viemään hanketta eteenpäin. Hänen ansiotaan on, että syntyi rahoitusmalli, jossa
julkisen rahoituksen osuus on 70 prosenttia ja yksityisen rahoituksen osuus on
30 prosenttia ja vuotuinen rahamäärä olisi 1 miljoona euroa. Se olisi
moninkertainen summa verrattuna siihen noin 200 000 euroon, joka sillä
hetkellä oli käytössä hoitotoimenpiteisiin.
Samaan aikaan Pekka Koivisto yhdessä Ernst&Youngin
asianajaja Antti Färkkilän kanssa oli tutkinut organisaatiomuotoa. Säätiö oli
paras vaihtoehto ja Antti Färkkilä laati säätiön perustamiskirjan ja säännöt.
Päädyttiin siihen, että säätiön perustavat Lahti, Hollola ja
Asikkala sekä Lahden Teollisuusseura, Kemppi Oy ja Esan kirjapaino Oy. Puhetta Säätiössä
ryhtyi johtamaan Lahden kaupunginjohtaja Jyrki Myllyvirta.
Ensimmäisiä toimenpiteitä oli säätiön toiminnasta
vastaavan henkilön hakeminen. Hakijoiden joukossa oli Suomen
ympäristökeskuksessa työskentelevä Heikki Mäkinen, jonka tuore väitöskirja
käsitteli sitä, kuinka vesiensuojelutoimia tulisi organisoida. Hän tuli
valituksi tehtävään.